tiistai 30. huhtikuuta 2013

Huhtikuu huhkittiin

Huhtikuussa ei helpottanut yhtään. Ainavaan sama raskaus, sama jännitys, sama ahdistus, sama rittämättömyys, sama tarkoituksettomuus. Mikä kumma se ihmisen sisällä kolojaan kutoo ja ahdistaa, vaikka kukaan ei yritä henkiä riistää tai lapsia tappaa.


Yöunet katkeilevat, katoavat ja  haihtuvat. Välillä on taas niin paljon unta, että se tursuu korvista ja nenistä, muuraa silmät umpeen ja jalat eivät liiku. Silti on pakko mennä töihin, lenkille ja tehdä ruokaa ja siivota ja puhua...


On ollut vaikea ja raskasta olla sosiaalinen yksilö ja elää laumassa ja siinä toisessakin laumassa. Riidat ja erimielisyydet kasvavat arvaamattomiksi möykyiksi ja tunkevat mustina lonkeroina vatsaani ja sydämen ympärille. Kaikki ajavat omia etujaan, kun etsitään syyllistä tai syitä tapahtumiin, ei muista mitä on tapahtunut ja kukaan ei ainakaan muista olleensa osallisena, tehtävät eivät hoidu, mikään työ ei ole kenenkään tehtävä, eivät halua olla toistensa kanssa tekemisesissä, eivät osaa sopia mistään, jos sopivat kukaan ei muista mitä sovittiin, vastuut ovat ihan sekaisin, pienin käyttää tilaisuutta hyväkseen valehtelee ja liioittelee minkä ehtii ja laittaa kaikki muiden syyksi, vanhemmat uskovat omiaan, kaikki haluavat määrätä omia tekemisiään ja muidenkin, pienimmällä on suurin vallanhimo ja kohta kukaan ei halua olla kenenkään kanssa ainakaan kovin läheisessä tekemiseissä. Onneksi kaikilla on toinenkin paikka jossa olla ja saa hengähtää millon kenestäkin vapaana. Onneksi tulee kesä ja elintila laajenee rannoille, metsiin ja lenkkipoluille. Odotan kesää ja lauman hajoamista.


Lunta on paljon. Se on likasta lunta, sen paljastukset ovat yllättäviä ja erikoisia. Suurin osa paljastuksista on surullisia ja törkyisiä. Miten paljon ihmiset heittelevät roskia kinoksiin. Oliko kaikki roskakorit lumen alla. Niihinkö ei pystynyt laittamaan mitään koko talvena. 



Tänään tuuli lujaa. Kävielin vasta tuuleen lippis silmillä ja huppu syvällä päässä Tuuli työntyi hupusta sisälle ja vihelteli niskaa pitkin selkään. Tuuli oli kylmää ja ankaraa tuulta. Se kohmetti minut sisältä saakka. Se otti pohjoisesta vauhtia, pyyhki pitkin järvenselän umpijäätä, josta se imi itseensä jään kylmyyden ja siirsi sen minuun.


Se on nyt kevät. Tuuli juopuu imemällä hyistä mehua lumipenkoista. Penkat litistyvät mehuttomina ja jäljelle jää mustaa pölyä. Juomastaan juopuneena tuuli riehuu, repii ja riepottelee kaiken minkä saa irti. Heittelee ne meidän pihaan. Tänään ei olla kamuja edes tuulen kanssa.


Oravan poikaset ottavat etäisyyttä pesästään. Tuossa se puunrugolla istui ja huuteli hävyttömiä minulle ja koiralle. Se on teini, ottaa riskejä ja etsii rajoja. Seuraavana päivänä orava oli pannukakkuna tienposkessa, ei pärjännyt ihmisteinin bemarille.


Likaiset penkat litistyvät ja sylkevät sisuksistaan rojua nurmikoille ja kulkuväylille. Tänään ne oksensivat silmieni, eteen parittomia hanskoja ja sukkia, polkupyöriä, kenkiä ja ripulin täytteiset alushousut. 


Sanan vapaus kukkii. Lumipaljastaa unohtuineta kannan ottoja. Talven aikana korkeiden kasattaujen penkojen päällä seisten ja sen suojissa kyyristellen, pimeässä talviyössä, hajonneiden puiston lamppujen varjossa on päässyt uusi sukupolvi kirjoittamaan uusia nasevia kannanottoja ja poliittisia iskulauseita kuvien kera erilaisiin pintohin.


Mietin miten ihminen voi hukata penkaan kengän? Voiko kengän hukata vahingossa? Voiko olla niin paljon aineessa tai kännissä, ettei huomaa kengän putoamista vaikka on kaksikymmentä astetta pakkasta? Voiko olla niin sekaisin, ettei varpaita palella? Vai käykö siinä niin, että viidetilassa oleva ihmisparka kahlaa hankeen tarpeilleen ja penkka imaisee kengän itselleen, piilottaa sen niin hyvin, että sitä ei vaan löydy vaikka koko jengi etsisi...


Prinsessan kenkä? Ehkä Tuhkimon kenkä.. eikö maailmassa ole enää prinssjä, jotka kaipaavat rinnalleen Tuhkimoa, josta saa hyvissä olosuhteissa itsellee maailman ihanimman ja lempeimmän prinsessan. Eikö prinsessa ole enää nyky mittapuun mukaan käypä vaimo prinssille. Vai ovatko prinssit laiskistuneet, veivaavat mieluummin peliohjainta ja hakevat glooriaa virtuaalitaisteluista kuin etsisivät pudonneeseen kenkään prinsessa itselleen. Tällä prinsessalla saatta olla vartiokoirakin..


Maaliskuisesta sadosta puonutui kori mummun hyppysissä. Koriin taidan laitaa mustasilmäsusannan tai sitten salokopavun. Riippuu siitä olenko nälkäinen vai kylläinen, kun täytän koria ja päätän, mitä laitan siihen kasvamaan.




 Minäkin koetin kevään kunniaksi, miltä tuntuu lentää etelään ja sieltä takaisin. Lintuperspektiivistä asiat näyttivät ihan mielenkiintoisilta. Oli kuusi länttejä ja ruskeita koivulänttejä, joiden katveessa olevat talot näkyivät rakennuksineen ja kulkupeleineen selvästi. Järvien jää oli mustaa, niihin oli piirretty ja kaiverrettu valkoisia viivoja ja kaaria. Keltaisen ruskeat pellot olivat taas maalattu märällä pensselillä ja mustilla väreilä saman tapaisilla viivoilla ja kaareilla, kuin järvetkin.

Etelä sensijaan ei ollut mieltä ylentävä paikka. Siellä kolisi, hurisi, rämisi ja surisi, kirskui ja kitisi. Taivaalta tuli räntää.


Helsingissä vähän pyörin ympyrää. Minulla oli käytössä hyviä appseja ja huonoja apseja. Ensikerralla pitää musitaa etsiä appsi, joka auttaa kävellen suunnistuksessa. Luotin oivaan Nokian navikointi apsiin, jonka kanssa kaikki meni ihan pyllylleen. Se ei käsittänyt, että joku haluaa kävellä. Löysin sitte toisen appsin, joka ymmärsi, että kävelen. Mutta se ei taas suostunut mitenkään siihen, että täpälää kartalla olisi mennyt eteenpäin niin kuin minäkin. Sen sijaan täpälä meni näytöllä alaspäin ja minä kadulla eteenpäin ja sitten olinkin ihan sekaisin. Onneksi Helsingissä löytyy aina joku jolta voi kysyä.




Tänään paistoi aurinkko, jäälle ei enää ollut asiaa vaikka kaksi viikkoa sitten hiihdin tämän saman järven ympäri. Ihmisä oli siellä täällä pitkin rantaa piiloutunut pusikohin pussailemaan ja supisemaan.










Kahdeksan astetta pakkasta. Tekonurmen kevät rieha on alkanut. Kentällä on isoja miehiä shortsit jalassa, niillä on paljon lihaksia ja kirkaan punaiset jalat. Jaloista tulee mieleen punajalkaviklot. Soihdin ääniäkin niillä tuntuu olevaa. Uuh ja aah, täällä, tänne ja taputuksia...




Kansalaisopistossa oli tänä vuonna hopealusikat muuttuneet riipuksisksi ja korvakoruiksi. Teki mieli lähteä oitis hopealusikka varkaisiin ja tarkistamaan onko Purrin, Sepen ja Doriksen voittamat palkintolusikat ken ties hopeasta. Rautalankaa oli opistolaiset myös ahkerasti vääntäneet, puuta veistäneet ja nahkaa ommelleet. Kaljatölkin klipseillä oli monta näyttävää uuutta elämää. Maalauksia oli. 


Erään taulun kohdalla yläsavolainen mummu tuli kertomaa, että juu-u siinä on naapurin talon nuoren emännän taulu. Kyllä siinä nuorta isäntää lykästi, kun sai sellaisen emännän, että noin taitava on tauluja maalamaamaan. Onko se tuo tuoinenkin hänen taulunsa? Ai on! No arvasinhan minä kun on niin kauniit väritkin tuohon järveen maalannut. Että niin hieno ihminen sillä on vaimona, ei missään ulkomailla juoksentele. Ei ehdi! Hoitaa talon ja maalaa kauniita tauluja. Elämän arvot ovat sillä niin kohdallaan. Olis sillä isännällä hyvä onni, että hänet sai vaimokseen...


Mun kohdalla kulttuurin harrastuksesta on tullut jostain syystä varsin yksinäinen harrastus. Mutta ei se mitään aina yläsavosta löytyy joku mummu tai pappa, jonka kanssa voi jutella mennestä jopa kolmekymmentä luvulta saakka ja sitten voi taivastella tätä nykyaikaa ja ihmetellä tulevaisuutta. Pässi oli mukavasti lavastettu, mutta Pässi meni mainion siivousrouvan hulvattomasta esityksestä aika ajoin niin sanattomaksi, että näytelmä ei mennannut päästä, eteen päin. Onneksi oli pehmeä ja selkä ääninen kuiskaaja eturivissä.

Mitä ajatella yrityksestä, jonka parkkipaikka on merkitty tällaisella merkillä. Kyltti on ainakin tyylikäs. Tarra on toiselta vuosikymmeltä.






Jytky haluaa ulkoilla paljon. Jytky on parempi pihakoira, kuin monet pihakoirat yhteensä. Ei hauku ohikulkijoitakaan, eikä metelöi muutenkaan. Tarpeensakin peittää huolellisesti maastoon niin, ettei tarvitse olla niitä alvariinsa siivoamassa. Remmissä olo ei kyllä varsinaisesti tue hiirimetsästystä, mutta joskus saatta käydä tuuri, kun jaksaa kytätä ja odottaa.







Pääsin Bingon makuun Gavessa. Siellä on sunnuntai-iltaisin bingo. Aikataulu ei vain oikein tue tällaista keski-ikäistä iltatorkkua. Eikä oikein palkinnotkaan motivoi. Mutta yhtä kaikki Bingoaminen on kivaa. 

Tänään sain pojalta syötävää valuuttaa. Mautonta oli, eikä kovin täyttävää. Kymmenellä eurolla olisi saanut syötyä vatsansa täydemmäksi, kun olisi ostanut sillä jotain, eikä olisi popsinut sitä suuhunsa.







Ehkäpä tässä olisi kyltti, joka sopisi minunkin ulko-oveeni tai työhuoneen ovelle. Vai onko se laiton uhkaus, saako siitä sakot tässä ahdasmielisessä yhteiskunnassa.


Opetusluvalla ajattaminen on tappanut minun vapaa-aikani ja kotini siisteyden. Töihin kotiin, ajamaan, saunaan ja nukkumaan.. töihin, kotiin, ajamaan...

Terveyskeskukseen on matkattu useamman kerran. On tulehdusta silmissä, kirpelee siellä ja vähän täällä. Minulle ei reseptejä ole juuri kirjoitetu, mutta lääkeittä olen silti ostellut ja muille syötellyt.


Matkustamista, junailua.. junat ovat muuttuneet varsin arvaamattomaksi. Ovat myöhässä tunteja, ovat vaihtaneet reitejä. Joutuu vaihtamaan junaa monella asemalla. Vaunut eivät ole enää numerojärjestyksessä. Vaunukartat eivät pysy muutosten perässä. Junat kuitenkin tuovat millon mun lapsen ja erityisen hyvänä päivänä mun äidin. Tosin katuvat kohta anteliasuuttaan ja vaativat ne takaisin itselleen.



Mukavaa kun maa on tulut esiin. Nautin harmaista ja ruskeista sävyistä ja virheästä sammalesta kaiken sen valkoisen sen jälkeen. Märkä multa tuoksuu hyvältä.


Aurikoakin näkee taas useammin ja se lämmitää mun taloa ja sielua. Tekisi mieli seurustella sen kanssa ihan kahdestaa. Lämmitellä silmät kiinni sen kyljessä. Ihan hiljaa. Antakaa mun ja auringon olla, me ei haluta olla teijän kanssa.